Isäntäni on 248.
Kahvilla alkaa aamu ja metsässä on niin monta polkua että eksyn vielä silloin tällöin. Koti on se paikka mihin kuraisena ja ruhjeillakin saa palata kiitoksen kera ja painaa päänsä tyynyyn kumppaninsa viereen.
Joskus kaulapanta kiristää ja tassuja paleltaa eikä Kaupungille tee mieli.
Piirrän kun siltä tuntuu. Niskakarvat nousee pystyyn jos piirtämisen on pakko tähdätä ammattiin ja elämä on baskeri kallellaan näyttelyissä ravaamista ja kuono kohti taivasta tepastelua, toisten töiden vähättelyä ja omakustanteiden jatkuvaa suunnittelua ja niitä, ah niin ihania taiteilijapiirejä.
Mä meen maltillisesti tätä tienlaitaa ja opin kun opin. Meillä on vaan yksi elämä, luulen mä ja sen ajattelin käyttää siihen että mulla on hyvä olla.
Reuhdo remmistä niin saat kattella enää vaan mun tassunjälkiä ja riehua ittekses.
Siksi kai kaveripiirikin on kapean puoleinen.